KALASTUKSEN HISTORIAA

KALASTUKSEN HISTORIAA

Suomalaisen kalastuksen 10 000 vuotta

Esihistoriallisessa Suomessa kalastus oli pääelinkeino. Asumukset sijaitsivat vesien äärellä ja asuinpaikkaa vaihdettiin pyynnin vuotuiskierron mukaan. Vanhimmat asuinpaikka-, pyydys- ja kalanluulöydöt ovat noin 10 000 vuoden ikäisiä.

Esihistoriallisella ajalla alkunsa saanut erävesien kaukokalastus jatkui kausiluonteisena paikoin 1600-luvulle saakka. Kaukaisten kalavesien, erämetsien ja kaskien luokse syntyi vähitellen pysyvää maanviljelysasutusta.

Eräkauden jälkeen kalastuksesta tuli kiinteän asutuksen omavaraistalouden kulmakivi. Sen rytmi niveltyi muiden maaseudun töiden vuotuisrytmiin. Ammattikalastus voimistui 1800-luvulla meri- ja jokialueilla sekä vuosisadan lopusta alkaen järvialueilla. Kalan myyntitulot auttoivat siirtymistä rahatalouteen.

Nykyaikaisen vapaa-ajankalastuksen juuret ovat syvällä historiassa. Sitä elähdyttävät kalastuksen ikivanhat elementit, huvi ja hyöty, jotka ovat säilyneet kaupungistuvassa Suomessa. Toisaalta urheilukalastuksen vaikutteet ovat levinneet ulkomailta saakka.

Ammattikalastuksen kannattavuuden ehdot ovat kiristyneet ja ammattikalastajien määrä 1950-luvulta lähtien jatkuvasti vähentynyt. Pysyäkseen ajan tasalla ammattikalastajat ovat joutuneet erikoistumaan sekä tehostamaan pyyntiään.

Pyyntitekniikka - kalaveden avain

Järvi-, joki- ja merialueidemme vuotuiskalastuksessa on käytetty monia erilaisia tekniikoita. Perusmenetelmiä käytettiin jo esihistoriallisessa ja keskiaikaisessa kalastuksessa. Pääpyyntimenetelmistä erottuu ensinnä isku-, pisto-, silmukka- ja haavipyynti. Toinen pääryhmä on koukkupyynti. Kolmas ryhmä ovat itsenäiset sulkupyydykset sekä neljäs patopyynnin suuret rakennelmat, joissa voi olla osina erilaisia pienpyydyksiä. Viidennen ryhmän muodostaa saartopyynti ja kuudennen verkkopyynti.

Esihistoriallinen, keskiajan ja uuden ajan kalastus oli vielä pääosin rantapyyntiä avovedestä kalojen kutu- ja parveutumisaikoina. Pyyntimenetelmien kehityttyä kalavettä voidaan käyttää nykyään ympärivuotisesti ja kalastaa ulappavesillä. Osa ikivanhoista tekniikoista on jäänyt vähemmälle käytölle, mutta koukku-, verkko- ja katiskapyynti ovat suosittuja vapaa-ajankalastuksessa. Saarto-, sulku-, siima- ja verkkopyynti ovat kehittyneet osittain ammattimaiseksi suurpyynniksi.

Isku-, pisto-, silmukka- ja haavipyynti

Sana jahti voi tarkoittaa sekä metsästystä että kalastusta, jälkimmäisessä saaliin, kalan jahtaamista iskemällä, pistämällä, silmustamalla tai haavitsemalla. Iskeminen puu- tai kivipäisellä nuijalla on jo kivikaudella tunnettu hylkeenpyynnissä ja kalastuksessa.

Pienillä kvartsiterillä varustettu luinen keihäänkärki on ollut varhaisempien metsästäjä-kalastajien pistopyynnin väline. Esihistoriallisen ajan väkäsellisestä luuharppuunasta ideansa saanut rauta-atrain eli ahrain on kalastuksessa harppuunaa monipuolisempi pistoväline. Sen käyttö on tunnettu koko maassa.

Kalastuksessa silmustus on ollut aktiivipyyntiä. - Passiivista silmustamista on esiintynyt metsästyksen puolella, nykyään enää riekon ansalankapyynnissä Lapissa. Haavia on käytetty sekä saartopyyntivälineenä että itsenäisenä pyydyksenä, kuten liippiä ja lippoakin. Lippo on yhä tehokas pyyntiväline etenkin noususiian pyynnissä.

Koukkupyynti

Koukkukalastus on vanhimpia pyyntimenetelmiämme. Passiivisessa koukkupyynnissä käytetyt launi ja kolmikärkinen puukoukku, nokkanen, ovat tarkoituksenmukaisina pyydyksinä säilyneet käytössä pyynnin alkuajoista näihin päiviin asti mateenpyynnissä. Launi on kaksikärkinen, puusta tai luusta tehty kalatikku, kolmikärki on tehty havupuun luutuneesta alaoksasta. Niiden ottavuuden salaisuus on luonnon materiaali, jota saaliskala ei lainkaan vieroksu, ja se, että koukku on sijoitettu syöttinä olevaan pikkukalaan. Erilaisia passiivisten syöttikoukkujen pyyntiviritelmiä on ollut käytössä runsas valikoima sekä kesä- että talvipyyntiin. Tehokkain passiivinen koukkupyynti on pitkäsiimakalastus, joka on tunnettu jo 1500-luvulla.

Nykyään suositulla aktiivisella koukkupyynnillä on pitkä esihistoriansa. Puusta ja luusta tehtyjä yhdistelmäkoukkuja käytettiin sekä aktiivisessa että passiivisessa pyynnissä jo varhaiskampakeraamisena aikana, jolta ajalta on onkipyynnin merkkeinä myös kivisiä ongenpainoja ja joitain luukoukkuja. 600-luvulta alkaen löydettyjä suuria väkäsellisiä rautakoukkuja on voitu käyttää yhdistelmäkoukkujen tavoin. Ensimmäisissä pilkeissä oivallettiin yhdistää ongen teräosa vieheen muotoon hiottuun kivivarteen. Pilkkejä on ollut käytössä jo noin 5 000 vuotta sitten. Vanhimmat uistimet, ns. lehtiuistimet ovat valettuja vaskiuistimia. Niiden vieheosa on kalan hahmoinen, joten ne muistuttavat idealtaan kivisiä pilkkejä. Muinaisessa lohiongessa oli kalannahalla päällystetty koukku vieheenä painon perässä, myöhemmin koukut kiinnitettiin vieheen muotoiseksi valettuun kiiltävään metallipainoon. Aktiivisen pyynnin välineistö on myöhemmin valtavasti kasvanut ja monipuolistunut onkimisen, pilkinnän, uistelun ja perhokalastuksen kehityksen myötä.

Vitsamerrasta isorysään

Meri- ja järvialueiden sulkupyynti on käsittänyt merta-, katiska- ja rysäpyynnin. Vanhastaan mertoja on ollut myös jokipyynnissä. Sulkupyynnissä kalan vapaa liikkuminen estetään ohjaamalla se veteen pystytetyllä seinämällä eli johteella pyydykseen.

Vitsamerran ja liistekatiskan juuret ovat jo kivikaudessa. Ne ja myöhäisempi rantarysä ovat todella kauan olleet kalastuksen peruskalustoa omavaraistaloudessa. Lohimerta oli ennen jokivarsien rantapatojen valtapyydys. Merran koko, muoto ja seinämien sekä nielun materiaali on määräytynyt käyttöyhteyden mukaan. Merroilla on pyydetty paitsi kalaa, myös nahkiaisia, rapuja ja hylkeitä.

Sulkupyydyksistä suurin on ammattikalastukseen 1800-luvulla kehitetty isorysä. Lohikalojen pyyntiin aluksi tarkoitetun isorysän on arveltu kehittyneen lohi- ja siikapotkuista. Nyt avoperärysien aikana potkuverkot ovat uusina pyydyskehitteinä jälleen muodissa.

Jokien patopyynti

Kivi- ja puurakennelmin virtoihin aikaansaadut nousukalojen levähdyspaikat ovat olleet jo esihistoriallisena aikana tunnettuja pyyntipaikkoja. Sana pato on kalapatoa merkitsevänä sanana perua suomalais-ugrilaiselta ajalta. Pato muodosti kalan kulkutielle esteen, kostepato suojapaikan, johon nousseet lohikalat saarrettiin nuotan tapaan käytetyllä verkolla.

Tainio-, lana- ja karsinapadoissa pato on este, jossa oli yksi tai useampia pyydyksin varustettuja aukkoja. Tainio-, lana- ja karsinapadot olivat pyyntiyhtiöiden yhteisesti rakentamia ja käyttämiä.

Jo esihistoriallisella ajalla alkunsa saaneet rantapadot olivat yksityisten talojen omille rannoilleen pystyttämiä kevätkesän pyydyksiä. Alkujaan rantapadossa oli pyydyksenä vain padon päähän viritetty potkuverkko, mutta jo keskiajan lopulta lähtien siihen sijoitettiin potkun lisäksi merta tai lana tai molemmat.

Vanhin asiakirjatieto lohitokeesta eli -padosta on vuodelta 1347 Kokemäenjoelta. Patoja on pystytetty myös poispäin vaeltavia ankeriaita varten.

Rantanuotasta trooliin

Kalaparvien saartamiseen perustuva nuottakalastus on ollut sekä merenrannikon että järvien vanhan omavaraiskalastuksen kulmakivi ja myöhemmin myös ammattikalastuksen tärkein pyyntitapa. Uusinta saartopyyntiä on nykyinen troolikalastus.

Meillä on ollut huomattavan myöhään käytössä povettomia nuottia, joita pienen jalaksellisen kuuritsan lisäksi olivat vata, ina, arri, lohikulteet ja suvisilakkanuotta eli isonuotta, josta varhaisimmat tiedot ovat 1300-luvulta. Samalta sataluvulta mainitaan myös suuri peränuotta.

Perällisistä eli povellisista nuotista suurin on meripyynnin talvinuotta, jolla oli jo 1400-luvulla vankka sija etelärannikolla ja lounaisessa saaristossa. Talvinuotat olivat 8-12 talon yhteisesti omistamia ja käyttämiä suurpyydyksiä.

Järvillä on vuosisatojen ajan pyydetty sekä suomukalaa että muikkua nuotilla. Järvipyynnissä oli useimmilla rantaa omistavilla taloilla oma keskipovellinen rantanuotta.

Laatokalla ja eräillä Kannaksen järvillä oli pyydyserikoisuutena povellinen yksireitinen kierrenuotta, jota käytettiin mm. nieriän kutupyynnissä.

Verkkokalastus

Maailman toistaiseksi vanhimman verkon löytäminen Antrean Korpilahdelta osoittaa Suomessa heti jääkauden jälkeen asuneiden metsästäjä-kalastajien osanneen kehittyneen kalastustekniikan. Aikojen kuluessa materiaalisia ja teknisiä parannuksia kokeneesta verkosta on tullut pyynnin koko vuotuiskiertoon soveltuva, lähes kaikkien kalojen pyydys. Verkon ottavuus perustuu yhä, kuten myös kymmenen vuosituhatta sitten, sen silmien ottavuuteen. Siksi on aina pyritty valmistamaan mahdollisimman ohutlankaisia verkkoja.

1900-luvun puolivälin jälkeen verkon silmien ottavuus on materiaalikehityksen ansiosta huomattavasti parantunut. Verkko on tullut entistä kestävämmäksi ja helppokäyttöisemmäksi. Sen vuoksi se on niin ammatti-, kotitarve- kuin virkistyskalastajienkin ehdottomassa suosiossa.

Sata vuotta sitten Suomen Kalastusmuseoon hankittu verkkokokoelma on hyvin kattava. Mukana ovat erilaiset hylje-, lohi-, siika-, haili- ja silakka-, muikku-, norssi- ja suomukalaverkot sekä sen ajan uutuudet: silakan ja lohen ajoverkot.

Kalastajaveneet

Pyrkimys kehittää yhä parempia eri vesialueille sopivia aluksia on pitkän merenrannikon ja tuhansien järvien maassa johtanut erilaisten venemallien syntymiseen. Kalastusmuseon kokoelmissa on puolen kolmattakymmentä kalastajaveneen pienoismallia merialueiden, Laatokan ja sisävesien veneistä. Kalastajaveneet ovat meillä olleet kantavia, keveitä avoveneitä, joilla on kuljettu sekä purjeilla että soutamalla. Kölien puuttuminen on rajoittanut purjeilla kulkemista vain myötätuulessa ja laitamyötäisessä tapahtuvaksi. Purjevenekaudella viime vuosisadan lopulla vain Laatokan isoveneessä oli keulasta puoliveneeseen ulottuva köli. Merikalastuksessa viime vuosisadan jälkipuoliskolla alkanut selkävesien ajoverkkopyynti oli eräänä syynä entistä merikelpoisempien veneiden kehittämiseen. Työ tulokset alkoivat näkyä vuosisadan vaihteessa, jonka ajan venetyyppejä Kalastusmuseon pienoismallit esittävät.